Huomenna kaikki alkaa. Silloin on uuden elämän ensimmäinen päivä. Olen päättänyt vihdoinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa tekosyiden keksimisen. Seuraavan kahden vuoden tavoite on kirjoitettu nyt paperille: Sairaalloisen ylipainoisesta normaalipainoiseksi. Tie maaliin asti tulee olemaan varmasti rankka ja haastava mutta en tällä kertaa aijo antaa periksi.

Olen pienestä pitäen ollut pyöreä ja pituutenikin puolesta joukoin isoin. Viihdyin mummin luona missä mummi leipoi munkkeja, pullaa ja muita ihania leivonnaisia. Parhaiten mieleeni on jäänyt jacky- makupalat, joita saimme siellä yöpyessä iltapalaksi. Kutsuimme niitä sinisiksi.

Koulutieni aloittaessa olin luokkani isokokoisin ja sain siitä kuulla todella paljon. Olin koulukiusattu. Olihan mulla lasit, olin hujoppi ja läski. Sain päivittäin kuulla kaiken näköisiä solvauksia. Painoa alkoi kertyä pikku hiljaa lisää kunnes aloitin jalkapallon ja koripallon pelaamisen. En koskaan ollut mikään huippu. Matseissa en juurikaan saanut peliaikaa, vastustajat ilkkuivat kokoani. Silti tykkäsin käydä harjoituksissa. Painon kertyminen pysähtyi ja venähdin jälleen pituutta. Olin luokkani pisin. Muistan kuinka discoissa kukaan poika ei halunnut tanssia mun kanssa, kun olin niin pitkä. Moni piti mua hyvänä tyyppinä mutta silti ei. 

Ylä-asteelle mennessäni pikkuhiljaa harrastukseni alkoivat jäädä. En halunnut olla enää se vaihtopenkin horsma. Jo tuolloin alkoi pelaaminen olla niin kilpailuhenkistä, eikä sellaista kivaa yhdessä harrastamista mitä olisin halunnut. Söin salaa, söin paljon. Paino alkoi taas pikku hiljaa kertyä.

Tämän enempää en jaksa nuoruuttani setviä. Elämässäni on tapahtunut hyvin paljon kaikenlaista. Niin pahaa kuin hyvääkin. Lähes 2 vuotta sitten vaakan näyttäessä 184Kg havahduin viimein. En voisi jatkaa enää tällä tavalla tai en eläisi enää kuin muutaman vuoden. Mittani oli siis 178/184. Kun katsoin peiliin, niin tunsin syvää inhoa ulkonäköäni kohtaan. Olin aiemmin aina tykännyt kasvoistani mutta tuolloin jo kaksoisleukakin alkoi näkyä niin pahasti, etten enää pitänyt siitäkään. Jotain oli todellakin tehtävä.

Tapasin tuolloin nykyisen kihlattuni. Hän näki pintaa syvemmälle, rakastui persoonaani ja omien sanojensa mukaan valloittaviin silmiini. Hänen silmissään olin kaunis, vaikken itse niin tuntenutkaan. Hän oli itse aiemmin tiputtanut 55Kg saavuttaen normaalipainon. Hän tiesi millaista on olla lihava. Hän ei silti koskaan pakottanut minua laihduttamaan. Se halu lähti minusta itsestäni.

Olen aiemmin aina ajatellut, että jos mies ei hyväksy minua lihavana, niin hän ei tule ansaitsemaan minua normaalipainoisena. Sitä mieltä olen tänäkin päivänä, tosin en enää niin voimakkaasti kuin ennen. Kihlattuni muutti maailmani täysin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että minua todellakin rakastetaan ja arvostetaan. Se on yksi syy monista miksi halusin muuttaa elämäntapani. Halusin viettää mieheni kanssa mahdollisimman monta yhteistä onnellista vuotta ja vihdoinkin oppia rakastamaan itseäni. Mieheni on ollut upeasti tukenani koko ajan.

Tänä aamuna vaaka näytti 145Kg, olen siis onnistunut tiputtamaan jo -39Kg. Matka on vielä pitkä, tiedän sen mutta mikään ei todellakaan minua pysäytä. Tällä kertaa menen maaliin asti voittajana =)

Huomenna alkaa 3 viikon niukkaenerginen dieetti. Olen menossa vatsalaukun ohitusleikkaukseen 11.3.2013 eli tasan 3 viikon päästä. Olen miettinyt leikkausta jo vuosia mutta vasta nyt minulla on uskallusta mennä siihen. Parhaan ystäväni äiti oli leikkauksessa parisen vuotta sitten ja laihtui huomattavasti. Se on ollut yksi syy, jonka avulla olen muuttanut ajatusmaailmaani leikkausta kohtaan.

Monta vuotta ajattelin, että arvostaisin itseäni ja saavutuksiani enemmän, jos laihtuisin omin keinoin. Ajattelin, että leikkauksen avulla laihtuminen tekisi minusta jotenkin huonomman ihmisen. Ihmisen, joka ei ole saavuttanut laihtumistaan omin keinoin, vaan on joutunut turvautumaan leikkaukseen. Lueskelin pitkään eräältä palstalta leikkauksessa olleiden ja siihen menevien ihmisten mietteitä. Ajatusmaailmani muuttui täysin. Sisäistin ajatuksen, että pelkkä leikkaus ei takaa laihtumista, vaan siihen tarvitaan silti aivan helvetisti töitä. Muutos on kokonaisvaltainen. Siinä muuttuu aivan kaikki. Ruokailutottumukset, ruokailuajat, liikunta jne. Sen asian oivaltaessani uskalsin hakeutua lääkäriin pyytämään lähetettä eteenpäin.

Mietin pitkän kerronko töissä, että olen hakeutumassa leikkaukseen. Ajattelin, että kerron vasta lähempänä, jos edes pääsen leikkaukseen. Kaikki onkin edennyt tosi nopeasti. Luulin, että pääsisin leikkaukseen vasta tämän vuoden lopulla ja yllätyin todellakin, että aika tuli näin nopeasti. Päätin esimieheni kanssa juteltua, että kerron asiasta rehellisesti työyhteisölliseni. He ovat ottaneet tiedon vastaan varmaankin pääosin hyvin. Jos joku ajattelee asiasta negatiivisesti, niin siitä en edes halua tietää. Kyse on minun elämästäni ja tulevaisuudestani.

Pyrin kirjoittelemaan blogiin päivittäin. Kuviakin olen ajatellut laittaa, kunhan uskallan. Vielä en ole siihen valmis. Näihin tunnelmiin päätän tänään =)